Yksitoista päivää takaperin mielettömän työhurrigaanin jälkeen hyppäsin miehen kanssa Uumajan lauttaan Vaasasta med Opel, ja siitä alkoi ensisijaisesti Norjan pohjoisrannikon retki. Norja on, kuten olen ennenkin kai jo mainunnut, yksi lempikohteitani. Eikä mikä tahansa Norja, vaan nimenomaan pohjoinen.

Ruotsin puolella nukuimme yhden yön autossakin, koska emme enää saaneet mitään muuta yöpaikkaa. Olipa romanttista nukkua 1,5 asteen lämmössä niin pienellä kiepulla mitä pystyy. Seuraavat yöt vietimme pääsääntöisesti pienissä mökeissä, joita löytyi sekä Ruotsin että Norjan puolelta runsaasti. Hintaan noin 30 euroa yö. Pari ylellistä hotelliyötäkin mahtui sekaan.

Koska olen mitä ilmeisimmin työnarkomaani, elämäntapaani addiktoitunut, kuvattavaa riitti jokaiselle päivälle runsaasti. Pääasiallinen kuvausmateriaali on kalliopiirroksissa, mutta sekaan mahtuu myös maisemia, eläimiä, kasveja, kiviä. Kalliopiirrokset aloitimme Glösasta, jossa tutustuin Gunillaan, joka piti Glösan kalliopiirrospaikalla museokahvilaa. Aion pitää Gunillan tiloissa näyttelyn ehkä jo ensi kesänä. Sinne saavat mennä arkaaiset, tai oletan, että sinne tulee jo uusia muinaisia. Uusmuinaisia.

Jouduin puhumaan myös ruotsia, joka on minulla piilokieli. Olemassa olevaa sanastoa ja kieliopillistakin tietoa on, mutta se ei ole käytössä. Sitä paitsi olen muodikkaasti aina hiukan karsastanut ruotsin kieltä. Mutta miksi jonkun kielen pitäisi olla kaunistakin vielä sen lisäksi, että sitä kautta välittyisivät asiat keskustelussa? Tein jälleen kerran vakaan päätöksen kerrata ruotsin kielen ja sanaston. Tilaan ensiksi jonkun ruotsinkielisen lehden, det kan vara Foton.

Kaiken aikaa minulla on hurja tunne siitä, että valokuvaus ei voi olla se, mitä eniten teen, että pitää olla joku luovempi tarkoitus sille materiaalille mitä kuvatessani kerään. Toisaalta, materiaalia kollaaseihini se on tähänkin asti ollut. Sadassa ottamassani kuvassa on tosin tätä nykyä jo kymmenen hyvää valokuvaa jo ihan sinälläänkin. Koen siis onnistuvani 10 prosenttisesti.

Kalliopiirroksia siis Glösassa, Norjan puolella välittömästi Åren jälkeen Hergessä. Norjan puolella ensimmäinen mainittava, isoilla tikkukirjaimilla ja huutomerkein, on Leikenesin kalliopiirrokset Bognesissa ennen lauttamatkaa E6:lla. Piirrokset ovat noin 9000 vanhoja, laakealle kalliolle tehtyjä kaiverruksia. Niissä on etupäässä hirviä ja kauriita, ovat luonnolliseen kokoon tehtyjä ja ah niin kaunis on ollut tämän kaivertajan kädenjälki. Taiteilija on ollut ilmiselvästi sama kaikissa kuvissa. Kokonaisuudesta ei saanut käsitystä ilman Curt Lofterudin pikkukirjasta, jossa nämä piirrokset on pienoiskoossa. Auuuuuu!

Leikenesin jälkeen oli vuorossa matkan pääkohde eli Altan kalliopiirrokset. Niitä on yli 3000 ja niistä 800 hirviä. Piirrokset ovat Alta-museon alaisena, ja niitä suojelee Unesco. En kerro enempää, menkää katsomaan!

Suomen puolella oli paljon eläviä poroja. Pisteeksi iin päälle yövyimme vielä Päivin Kemijärven talossa, porskuttelimme mäkäräisparvessa pitkin suojelumetsiä mustikoiden ja sienien säestyksellä. Illalla venyimme pari tuntia savusaunassa, jonka oven kamanaan kolautin pääni seitsemän kertaa. Laitoin asiat järjestykseen.

Nyt on totuttautuminen tähän paikkaan, jota työhuoneeksi kutsun, mutta sitä ennen menen kuitenkin vielä pariksi päiväksi mökille ihmettelemään miltä tuntuu, kun ei tarvitsekaan pakata ja huristella kohti jotakin paikkaa pariin päivään. Samanaikaisesti suunnittelen syyskuun reissua Svea mamman luo, ehkäpä Ångermanlandin piirroksille. Hullu mikä hullu. Pähkämad.

Olkaa ihmisiksi. Laitan kuvia myöhemmin. Ovat vielä raakamateriaalina.

Jo vain on ihmisparalla hyvä mieli, kun se on saanut tuta 64-vuotiaan Mick Jaggerin 52-vuotiaana ihan elävältä. Olin jo aanaillut, että tapaamme vasta tuonpuoleisen rockorgioissa. Tällä kertaa ei konserttiin pääsemisen esteeksi muodostunut enää edes vanhemmilta luvan saaminen!

Asiassa on monia toisaaltoja. Voisin spekuleerata spektaakkeloitsijoita monelta kannalta, mutta pääosilta kaikki mahtuu lauseeseen: Rolling Stones on rockin vielä hengissä oleva sielu. Ei mikään pikkusielu, vaan erinomaisen iso, ehkä jopa ego. Erittäin iso sellainen. Mutta että sitä osaakin nauttia jo siitä, että joku laulaa kurkku suorana, suhteellisen rumalla ja raakkuvalla äänellä, honkkeliskoikkelehtien kakskytkesäisen mitoissa olevaa lantiotaan heilutellen ja keinutellen ikäänkuin sanoen: JIPPII ETTÄ MÄ OON IHANA JA NIIN SAAKELIN HYVÄ JA KATTOKAA JA KUUNNELKAA NYT MINUA. Näyttää siltä, että Jagger nauttii esiintymisestä ja jos vielä 40 000 muutakin siitä nauttii ja kokee iloa, onnea plus lisääntyvää alakulosta toivuntaa, on asia vähintäänkin sadan euron väärtti.

Rock on sielukasta, ei hengellistä. Mutta rockinkin kautta voi kokea miltei hengellisen kokemuksen siitä, miten luovuus voi ilahduttaa monella tavalla, erityisesti kun se jaetaan. Saattaapa siitä netotakkin jonkunverran. Vaikka se netto ei varsinaista onnea toisikaan, niin antaa se kuitenkin paljon mahdollisuuksia. Keith Richardskin on varmaan saanut valioluokan hoitoa huumeongelmiinsa, jotka kyllä näkyvät: ihme että äijä on hengissä! Näytti eilen punaisen ristin pää kääreessä olevalta risalta pehmolelunallelta, jolta sahajauhot pursuavat pihalle. Jaggerin karismaa ei kuitenkaan yksikään vierisälli voita, vaikka taitavuudessa Ron Wood onkin ehkä the very best. Ja raitis mies on rautaa. Kokemusta on asiasta, nimittäin raittiista miehestä.

Yksi toisaalta Rollarispektaakkeliin: miten ihmeessä minäkeskeinen yksinkertainen rääkyminen ja valtava läjä kylmiä teknisiä vempaimia saa ihmisen voimaan niin makeasti? Miksi tunkea vielä korvatulpat korviin konsertissa, jonka lipusta on ensin maksanut 103 euroa? Näitähän voi tietysti kysellä ja mennä sitten ihan minne kulloinkin mielii. Minä muuten otin ne korvatulpat pois heti, kun lämppäri lopetti, sillä halusin kuulovamman uhalla nauttia kaikesta täysin järjettömältä näyttävästä koko rahalla.

Nyt on palattava maan pinnalle spektaakkelista. Puoleksi vuodeksi eilisen jälkeen riittävät ihan vaan akustiset kamarikonsertit kynttilänvalossa.
 
Jyväskylä on nyt Neste Rally. Minä lähden täältä kernaasti karkuun. Moottoriurheilu ei sytytyä.

Koko heinäkuun podin polvea, valitin säitä ja kipuja ja tulin siihen tulokseen, että siitä ei ole mitään blogiin kirjoitettavaa. Polvi alkaa muistaa pikku hiljaa mikä sen alkuperäinen tehtävä on, eli taipua, joustaa ja kannatella. Hiukan samat tehtävät kuin puolisolla. Ja kuten polvi, niin ei puoliskokaan jaksa aina taipua, kannatella ja tukea, vaan sortuu liian painon alla. Ottaa loman. Ideaalitilanne kuitenkin parisuhteessa on se, että kumpikin kantavat oman osuutensa. Toinen polvistani kantoikin oman osuutensa tyylikkäästi.

Elokuu on alkanut. Miehellä loma. Minulla ei. Ensi viikon alusta menen opettamaan Illustratoria aikuisopistolle. Opettaminen ei ole ykköshimohommiani, mutta välillä sitäkin. Vaihtelu kuuleman virkistää. Soisin nyt näin todella tapahtuvan, sillä en ole kovin virkeä.

Hilkan ja minun yhteiset projektit on saatettu alulle. Hyvälle mallille. Polvesta huolimatta. Kaiman kanssa olemme suunnitelleet myös yhteistä näyttelyä, johon tulee ryijyä ja valokuvaa. Tai minä olen ehkä saattanut astua sen kynnyksen yli, jonka jälkeen aloitetaan maalaaminen. Tosin se pelottaa.

Tänään Rollareitten konserttiin Stadionille. Vielä ei ole kiinnostus syttynyt roihuunsa, mutta olen muutenkin tunnetasolla matalalla liitelevä. Uskoisin, että viimeistään Jumping Jack Flashin aikana, jos herrat suovat sen esittää, minäkin tunnen nostalgisen ilon ailahduksen. Kovin olen ollutkin synkeä, alakuloinen, masea. Kaikessa turhanpäiväisessä rypevä. Onneksi en osaa antaa sillekään kovinkaan suurta arvoa. Ryvöksiä tulee ja menee. Kuten ilon ailahduksiakin. Sisin sitä vierestä tyynenä moljottaa.

Huomaan, että yli viikkoon en ole kyennyt kirjoittamaan mitään blogiini. Ehkä pidän koko heinäkuun lomaa tästä. Mietin myös koko blogeilun lopettamista. Toisaalta en koskaan tiedä etukäteen, vaikka haluaisin joku päivä vielä kirjoittaa tänne. Who knows ja who cares. Nyt kuitenkin tauko. 

Kertomus sokean blues-muusikon Paul Penan matkasta Tuvan kurkkulaulajien maahan Siperian ja Mongolian välimaastossa. Ohjaaja Roko Belic. Tuotanto Roko ja Adrian Belic, USA, 1999.

Kerkesin vasta uusinnalle. Onneksi. Ohjelmassa yhdistyivät monet asiat, joista olen ollut ja olen yhäkin kiinnostunut. Enpä olisi arvannut, että tuvalainen kurkkulaulu ja blueskin on saatu yhdistetyksi. Pitkästä aikaa olin iloinen siitä, että olen maksanut tv-luvan ja että on olemassa teema-kanava.

Polvi on yhäkin pölvi, mutta nyt jo hiukan suoristuu. Joka tarkoittanee sitä, että kuukauden päästä se sekä suoristuu, että taipuu, kuten polven kuuluukin toimia. Kuuntele polvi! Sinulla on kuukausi aikaa, tai tulee puukkoa, kirvestä, tähystysletkuja, poria, sahoja, höyliä...

Täystyöllisyys yhäkin, vaikka on heinäkuu menossa. Lisäksi pakerramme Hilkan kanssa projektejamme. Tunnen syyllisyyttä siitä, että olen luvannut Hilkalle nämä kolme viikkoa yhteistyöprojektiimme, mutta nyt minua häiritsevät asiakkaat, joista olen taloudellisesti riippuvainen. En osannut tätä suunnitellessamme arvioida, että olen sairauslomalla, puolikuntoinen ja persaukinen. Yhtäaikaisesti on kolme näyttelyä yhäkin pystyssä. Kuopioon en ole jaksanut väsätä mediatiedotetta, vaikka ehkä olisi pitänyt. En jaksa kaikkea. On se vaan perin juurin merkillistä, kun en ihan kaikkea jaksa minäkään!

Samalla kun olen todennut hinnoitteluni laahaavan noin viisi vuotta jäljessä, olen käynyt läpi jälleen kriisiä, jossa kyselen itseltäni mitä järkeä tässä kaikessa on. Mitä järkeä on pistää tonnikaupalla rahaa näyttelyjen pitämiseen, tehdä itsensä kipeäksi jotakin, joka ei välttämättä tuota koskaan mitään, olla yrittäjä, joka on mitä vähimmässä määrin bisneshenkinen. Miksi juuri minun pitäisi pelastaa aloittavia yrittäjiä tekemällä heille solidaarisuus- eli pilkkahintaan juttuja. Te-keskukseen minun pitäisi nämä ihmiset ohjata ja lakata olemasta itse jumala tai te-keskus. Tyhmänä saakin pitää, mutta ehkä tyhmempikin voi jotakin oppia.

Jostakin syystä koen kuitenkin, että en voi lopettaa, että olen tullut riippuvaiseksi rahapulasta, niska vääränä ja selkänahka rullalla työskentelystä, pelastajan, uhrautujan ja huonon esimerkin vetäjän roolista. Tunnen, että en voi lopettaa, koska en tiedä mitä tekisin jos lopettaisin. Toisaalta ei tarvitsekaan lopettaa kuin vain ja ainoastaan noiden turhanpäiväisten roolien raahaaminen, tarkistaa hinnoittelu, alkaa olemaan jämäkämpi, lakata pelastamasta ja uhrautumasta. Marttyyrikuolemia on jo riittävästi. Ahdistuneita ihmisiä niin ikään. Taidan lakata olemasta myös kaikin tavoin ahdistunut, uupunut, epätoivoinen ja väsynyt.

Heh. Kävipä se helposti. Poisoppimisen prosessi saattaa olla pitkä. Annan itselleni aikaa poisoppia tämän vuoden loppuun. Jos bisnekset eivät pelitä uudella tavalla, sitten pitää tehdä jotakin muuta. Taiteen tekemistä en voi lopettaa, koska sitä teen vapaaehtoisesti, halusta ja viimeaikoina intohimosta. Tunteesta, jota en ole kokenut aikoihin. Intohimoni ei tosin ole mitään tulenpalavan polttavaa, vaan pienen kipinän lailla lämmittävää. Muinaisuuden kipinöissä on ilo hehkua.

Minun on ihan pakko laittaa tähän eläinystäväni tervehtymistoivotus, jonka sain tänä aamuna. Jottei elämä tuntuisi ylivoimaiselta projektilta. Keski-ikäisiä naisia vaivaa mikä milloinkin, jos ei kuumat aallot tai korvapatit niin jo vain menee koivet alta.

tapahtunut tässä välillä. Jostakin syystä en halua tehdä niistä katteettomia merkintöjä blogiini.

Pääpiirteissään elämä on kuitenkin nyt nilkuttamista ja luopumista. Tänään olen oivaltanut myös, miten huonosti osaan hinnoitella. Ja miten olen suorastaan polkenut ammattikuntani hintatasoa, ja se tekee oloni noloksi. On aika tehdä asialle jotakin, mutta ensiksi on nieltävä ylpeytensä ja maksettava oppirahat. Joskus sitä erehtyy luulemaan, että jotakin olisi muka oppinut. Se on silkkaa itsensä huijaamista. Opittavaa on nähtävästi jäljellä ihan jokaiselle jäljellä olevalle päivälle.

Tunneskaala on vaihdellut häpeästä, marttyyrin ja uhrin rooliin, välillä olen kuullut itseni ruikuttavan ääneen ja syyttävän milloin itseäni ja milloin jotakin muuta. Mutta mitä ja ketä syyttely ja syyllistäminen saati syyllistyminen auttaisivat. Eivät ketään. Ainoa mikä auttaa, on eri tavalla tekeminen niissä asioissa, joissa on erehtynyt. Ensin on ymmärrettävä, kantapääopistolaisen, että on ollut väärässä ja että asialle voi todellakin tehdä vielä jotakin. Ehkä ei juuri tälle asialle, mutta seuraavalle voi. Ja sitten eikun duuniin.

Minulla on uusi lapsi, jonka nahka vaatii kuukausittain rasvauksen. Se pitää myös hakkaamisesta. Minä olen siitä hyvin ylpeä, sillä olen sen itse omin käsin valmistanut, mitä nyt mies on vähän tiukimmissa älyä vaativimmissa kohdissa avustanut. Tätä uutta pienokaistani aion hakata aina kun mieleni tekee. Muut siihen eivät saakaan kajota, eivätkä koskea. Hän on minun ihkauusi Lapin rumpuni, jolla vilistelen alisten, keskisten ja ylisten väliä ja vähän väliä niitten välistä. Tuurissakin kävin sen kanssa.

Tartunkin seuraavaksi Tummelipurnukkaan ja voitelen hänen kallisarvoisen nahkansa, jonka olen itse omakätisesti näskännyt. Puolet Tummelia ja toinen puoli lapsenpyllyn hoitoöljyä olisi sopiva lääke herkälle hipiälleen.

Oli ihanaa kuulla kun kollegani ja toinen yhteistyökumppanini kilvan nostattivat minua tänään suosta. Voittavat kyllä Väinämöisen suohon laulannassa. Kiitos Ulla ja kiitos Hilkka.

Kiitos myös Kätkytniemi ja Ohramäki, kiitos Ipe ja Timppa. Ja kiitos teidän ihana massiivinen pihakuusistonne! On tuota onnea minulla, kaiken karvaisella kantapääkoululaisella, kun on syli täynnä tätä hullua maailmaa ja ystävät parasta A-ryhmää. Osa kahdellakin aalla.

Luovuin matkailuauton vuokraamisesta ja Altan kalliopiirrosten kuvausmatkasta, koska en tiedä pääsenkö kävelemään. Autossa istuminen ei riitä. Luultavasti tämä luopuminen korvautuu kymmenkertaisesti maisella ja taivaisella mannalla. Sitä kun saa, mistä luopuu. Luultavasti kalliopiirrokset tulevat piirtäytymään itse monitoriin.

Taas olisi yksi näyttely pystytystä vaille. Polvi on yhä edelleenkin pölvi. Vasta tänään sain ajalliseksi mennä sitä röngtenkameroille esittelemään. Kiroilen itsekseni ääneen, kun en kärsi varata koko oikeaan jalkaan. Pitäisi hommata keppi. Tai kainalosauvat, tai rollaattori, tai ehkä autonkuljettaja. Ymmärrän nyt oikein hyvin niitä, jotka turhautuvat, jos eivät pääse liikkumaan. Ulos, metsiin, mäille ja nyppylöille! Lisäksi minun on vaikea kivulta keskittyä yhtään mihinkään. Ja vielä sen lisäksi, inhoan valittamista ja nyt valitan kaiken aikaa, koska en pysty olemaan toteamatta asioita. Yksi kivuton päivä voisi olla yllätys. Taivaan lahja.

On vaikea myös selittää yhteistyökumppaneille, että en oikein jaksa, että kipu vie voimat ja keskittymiskyvyn. Samalla se vie osan uskosta, optimismista ja toivosta. Rakkaudesta en tiedä muutenkaan mitään, mutta en minä tuota temppuilevaa rustoani järin rakasta. Jotenkin jätesäkkimäinen olo. Tekisi mieli pimeään mustaan pitkäksi aikaa. Unohtaa kaikki. Lakata olemasta ja tuntemasta. Ja herätä sitten taas, kun on valoisaa ja kivutonta.

Nyt pitäisi alkaa viimeistään vääntämään Kuopioon julistetta, sillä aamulla olisi jo oltava menossa. Onneksi on assistentti, jolle voi sanoa, että tuohon naula ja siihen kuva. Onneksi on yhteistyökumppani, joka on itsellinen ja tietää mihin teoksensa asettelee. Mutta julistetta se nyt vielä uupuu, eikä tämä minun habitukseni ole järin innokas mihinkään, ei julisteisiin, ei uusiin kuviin, ei tekstiinkään.

Pölvi mikä pölvi.

Kalevalaa yhäkin tankkaan, luen hitaasti, makustelen. Pyrin ymmärtämään kaikki sanat, vähän niin kuin luen englanninkielistä tekstiä. Joskus tulee kuitenkin vastaan sellainen sana, että on otettava selvää, tartuttava sanakirjaan, mutta sellaista sanakirjaa, joka Kalevalan minulle selvittäisi, ei taida olla. Saatan silti olla väärässä, sillä tiedän hyvin vähän kaikesta siitä mitä olemassa on.

Ulkona on tumman vihreätä. Taivas harmahtava. Eilisen vietin koko päivän sisällä. Siitä tulee aika tumppaantunut olo. Pitäisi viedä itsensä edes parvekkeelle, katselemaan vastapäistä taloa, pihan paria pihlajaa.

Yksi asiakas, yksi kuva tälle päivälle. Asiakkaalle kolmas luonnos. Polvesta röngtenkuva. Lopun ajan voin keskittyä Kalevalaan.

Niin on juhannus juhlittu, tai paremminkin vedetty lonkkaa ja oltu polvi oikosena. Nyt mallaudun vähän tähän koneen taakse, vaikka tiedän ettei polvi siitä mitenkään parane. On kuitenkin yksi asiakastyö, jonka haluan valmiiksi ja monta muutakin asiaa, joiden soisin olevan ojennuksessa.

Petäjävedellä näyttelyn avajaiset olivat todella lämminhenkiset, pienoiset, mukavat. Lemettilän pihapiiri on ihan omaa luokkaansa. Ei sitä voi sanoin kertoa, pitää kuvina miettiä ja mennä siihen pihamaalle pyörimään, katselemaan punamultaisia taloja, aittoja ja kaneja, lapsia ja aikuisia. Kiitollinen olen Hannalle järjestelyistä ja tilaisuudesta esitellä taiteellisempaa tuotantoani. Rutulle olen kiitollinen palleroista! Ja paljosta muustakin. Ja kaikille avajaisiin tulleille vieraille tulostansa. Erityisesti minua lämmitti Lapin porukka. Olisin ma joikhannut heille jos osaisin, vaan enpä taija taitoa joiun.

Juhannuksena tavasin vapaaehtoisesti Kalevalaa. Pitkästä aikaa. Kouluaikoina se pakkosyötännällä muuttui pahanmakuiseksi, nyt tuntui vapaaehtoisena paremmalta jo lukea. Akseli Gallen-Kallelan piirroksia ja maalauksia siinä samalla saan kertailtua kuin myös muitakin isänmaallisia ikoneja. Luin Jussina myös Kivikkään kalliomaalauskirjan ja Willamon Hirven klaanin. On mieli nyt aika tavalla punamultainen, rautaoksidinen ja jostakin syystä myös hyvinkin apea. Alakulo johtunee niin paljosta synnyttelystä: näyttelyä näyttelyn päälle, osa rinnan ja osa pois. Särkylääke vie myös puhtia mummosta. Ei tee mieli mekastaa. Olla hiljaa vain.

jotta se siitä paranisi. Nyt olenkin sitten sairauslomalla polveni vuoksi. En saisi viikkoon kompuroida, enkä istua, joten vähän hankalaksi menee elämä. Pää on täynnä särkylääkettä. Vanhuus ei tule yksin, vaan hyvin monin erilaisin rappeumin ja kulumin. Särkevin nivelin ja jomottavien lihasten kera se saapuu. Ja kaikista näistä rempoista tulee uskollisia ystäviä hamaan loppuun saakka. Ei minulta yhäkään mitään puutu!

En palvele nyt asiakasta, mutta teen näyttelyihin liittyvät pakolliset kuviot. Eli käyn yhden purkamassa, toisten avajaisissa ja kolmannen pystyttämässä assistenttien keralla. Muuten yritän välttää kaikkea rasitusta. Sopii vartalotyypilleni.

Arkeologiat eivät ole vielä sulaneet. Jatkan hauduttelua ja ihmettelyä. Luen ja katson unia.

Jouduin nyt lintupuuhiin, eli hautomaan kaikkia niitä asioita, joita olen kuullut, kokenut ja nähnyt neljän viimeisen päivän aikana. Ensin olivat Manamansalon avajaiset ja sen jälkeen Arkeologinen symposium Saarijärvellä, jossa sain tutustua kymmeniin viehättäviin ihmisiin ja kuulla kiehtovia tarinoita, tai olikohan se jopa tutkittua tietoa. Makustelen. Pyörittelen tätä useamman vuoden, jos Luoja antaa elinpäiviä. Olen saanut valtavasti ja tiedän, että olen jälleen kerran rakastuneisuuden hullussa tilassa. Kohde on esihistoriallinen taide, primitiivitaide. Kallio- ja luolamaalaukset, kiviin piirretyt viivat, uurrokset, iskokset.

Nyt pitäisi keskittyä kokoamaan Lemettilän työt, jotka huomenna menemme yhdessä Aijan teosten kanssa levittämään Lemettilän historialliseen maisemaan. Minulla työntää kuitenkin jalkoihin juuria, jotka pyrkivät kaivautumaan syvemmälle.

Uskomaton, ihmeellinen elämä. Veren punainen. Kuin Stig Welinderin luennossa: kalliomaalaukset, ihmiset, eläimet ja punainen väri.


Näinkö tässä vanhemmiten käy, että alkaa tutkia sukua, etsiä juuria, kaivaa hautaansa, osallistua oman arkun tekokurssille, maatua museoihin, kulkeutua kaivauksille, kiinnostua yhä vanhemmista ja vanhemmista asioista. Alkaako sitä toivoa, että itsestäkin jäisi jotakin turpeiden alle. Jotakin mitä löydettäisiin tuhansien vuosien kuluttua ja jota alettaisiin aprikoida, jotta mitähän se silläkin takaa ajoi.

Koko päivän täällä on raatanut kaksi naista. Kaikki ikkunat näyttävät läpi! Ovat kirkastuneet, loistavat! Olen muuttanut johonkin oudompaan asuntoon, puhtaalta tuoksuvaan, raikkaaseen ja valoisaan. Kiitos Tuula ja Emma. Kyllä meidän nyt kelpaa pasteerailla.

Olen tehnyt kaksi julistetta, yhden mediatiedotteen, 39 nimilappua, toista kymmentä lehti-ilmoitusta, yhden käsiohjelman, jatkanut musiikkiterapeutin esitteen ulkoasusuunnitelua, tehnyt hänelle muutaman käyntikorttiehdotuksen ja nyt menen maate. Huomenna on tehtävä Kassulle kartta, laitettava käsiohjelmat ynnä muuta painoon menevät jonnekin päin monistumaan maailmalle. Ai niin, päivitin yhdet www-sivut. Olen työn sankari. Sankariuden tuntee erityisesti siitä, että niskaa särkee, enkä pysty enää keskittymään mihinkään. Menenpä siis maate. Katsonkohan jonkun dekkarin televisiosta, tai uutiset, sama se, kunhan menee toisesta korvasta sisään ja tulee kolmannesta silmästä ulos.

Huomenna, heti aamusta teen kaksi tarjousta. Sitten iltaa kohti yllyn odottelemaan Hilkkaa maisemaan. Ja keskiviikkoaamuna me starttaamme ensin Kuopioon, josta poimimme Leilan ja Sonjan ja sitten ampaudumme avajaisiin Manamansaloon. Kunpa olisi vaihtoniska, apuraha, hyvä hieroja, pehmeä unettava vuode, herkullisia pähkinöitä ja runsaasti proteiinia.

Minusta alkoivat näyttää ne Eevan kurssilla kirjoitetut runoilta, vaikka eiväthän ne mitenkään valmiita ole. Minä en taida tuosta tekstirönsystä koskaan mitään valmista saada. Pulp pulp pulppuileepi sitä vaan ja siitä vaan ja antaa mennä, uutta tulee. Who cares.

Ihan ensin, juuri nyt, taidan syödä karhun! Voikaa pehmeästi, inehmot!

Tällaista syntyi Eevan kurssilla Ystävyyden Majatalossa 5. - 7.6. , kun aiheena olivat aistit.
Aikaa näitä kirjoittaa oli 5 minuutista 20 minuuttiin. Suorittaa ei saanut. Suurin osa teksteistä on tajunnanvirtaa. Ei ajatuksia, kirjoitat vain.

Tunnen nyt (5.6.)  jatkoa sanoille.. 

Tunnen nyt uupumusta, väsymystä, raukeutta.
Tunnen nyt elämän hiipuvan hiljalleen,
valuvan varpaitani pitkin maan sydämeen.
Tunnen nyt, ettei tarvitse pelätä mitään,
että kaikki mitä löydän on juuri tähän hetkeen itselleni sopivaa.
Valumisen tunne ei sekään ole ahdistava,
vaan se on sulamista joukkoon – suolakiteiksi meriveteen.

Tunnen nyt ettei yksilöllisyydellä ole isoakaan merkitystä,
vaikka oma egoni pursuaakin innostusta päästä esille.
Tärkeintä tänään on yhteisöllisyys,
vakava suhtautuminen toiseen ihmiseen – kunnioitus,
arvostus, reviiri, tarve olla tuntevinaan olevansa turvassa.

Tunnen nyt ettei ole paljon annettavaa,
että saan enemmän, mutta sekin on hyvä niin.

Iloitsen kesästä, valosta, ajan raksutuksesta
kuin mummon seinäkellossa, sellaisessa joka pitää vetää kerran päivässä.

Tunnen nyt olevani hidas, valossa, kasvava ja rauhallinen.
Tunnen olevani vauras, kokoava ja huolehtimaton.
Olen huoleton. Tunnen huolettomuutta ja turvaa.
Rakkautta, valoa, virtaa ja rauhaa.
Aamua uutta odotan.

Tuuli (5.6.) 

Tuuli on puhallusta, kasvoja hivelevää.
Lähes äänetöntä huminaa, havinaa. Herättelevääkin.

Tuuli yltyy, voimistuu, puiden oksia rapsahtelee poikki.
Talon nurkissa se ujeltaa ja vinkuu, viuhuu ja pauhaa,
lakkaamatta voimana puita heiluttelee.

Tuuli on puhallusta, vihellystä, ujellusta,
lempeää kehräystä, hyrinää ja hyrräystä.
Tuuli voi myös paiskoa ovia, katkoa oksia,
suhista, rätistä, vinkua ja sähistä.

Tuuli ei ole kesy – se karjahtelee ja piukkuu,
vingahtelee ja ilkkuu.
Pidä ruorista kiinni!

Tuuli puskee eteenpäin, köhii mennessään,
vaaputtaa ja risahduttaa oksia,
keinuttaa pilven hattaroita ja kumoaa tikkaita, heikkoja astioita.

Tuuli voi olla tummaa, sateista ja sähäkkää, räntäistä.
Osuessaan kohdalle se voi läiskähtää ja läpsähtää.

 

Näkeminen (6.6.) 

Ajatukset tulevat kuvissa näkyviksi.
Visiot vahvistuvat konkreettisiksi kuviksi. On kuvan aika.
Rakkaudellisen ja näkevän kuvaamisen janon aika.
Loputtoman ikävän ja kaihon piirtämisen aika.
Kuvittamisen ja luonnostelun nähdyksi tulemisen aika.
Kuvallisen ilmaisun vahvistamisen aika.
Tekojen, joissa kuvat puhuvat, paljastavat näkyjä, visioita vereslihasta.
Kaukaa tulevien muistojen päärmäämistä tuotteeksi.

Näen itseäni vain vähän. Mutta näen silti.
Varpaat, kantapäät, kehoni kaaret, varjot ja viivat, silhuetin,
joka puhuu sarjakuvissa, näyttelee, esittää, esittäytyy: 

"Kuvittele nyt näkysi, kuvita kaunokirjasi,
rajaa valokuvasi, suitse siniset siipesi ja ripusta nähtysi näkyville,
oio helmasi, kääri käätysi, visioi villeimmätkin unelmasi,
auta aurinkoasi avaamaan aamujasi.
Lue lohduksi lohtukuvia, laula lauseita värikkäitä,
ymmärrä muistojen syvyys, vahvoja aikavirtoja maalaa kallioihisi.
Lue kuvien nimet.
Ilo. Ilo on tullut, vapaus ja vapaustaistelu.
Oikeus olla olemassa, näkyä, tulla nähdyksi. Myös kuulua.
Aalloilla keinua vauhdissa pihakeinun."

Näyt, ne tulevat.
Ovat varjojen ja valojen heilahtavia hahmoja,
viehättäviä kysymyksiä ilman ainuttakaan vastausta.

Oikenen elämälle auki.
Leviän matoksi kuninkaan kävellä.
Kuin maisema tämä nähtysi on.
Ennen nähtysi ja nyt näkyväksi uudelleen tullut.
Palkinto matkoiltasi, valokuvausten muotoinen, kehystämätön,
mutta silti koossa pysyvä.

Kuvaksi tuloa, nähdyksi täyttymistä,
ohenevaksi viistoksi varjoksi muotoutumista.
Rauhallista harmaata väriä – kivien ja kallioiden värejä.
Suorarunkoisten mäntyjen ikiaikaista viisautta.

Olen nähdyksi tullut. Kuulen kuiskatun.
Puhe omasta kuvasta ei ole sitovaa.
Ei se ole avaran katseen vankina

Näköaisti puuttuu (6.6.)

Näkö, mitä minulta puuttuisi, jos sinua ei olisi?

-         koko aisti, näkösi, on visuaalinen voimavarasi. Jos minua ei olisi, ei olisi myöskään pakkomiellettä kehittyä kuvallisessa ilmaisussa.

Näkönäsi voin kertoa, että olisin terävämpi, jos et kuulisi. Jos kuultusi muuttuisi nähdyksi, tekisi se kuullusta todemman. Silti äänikin voi olla jotakin. Koskettaminen erityisesti.

Jos tuntisin sinut tuuli, jos en näkisi puiden taipuvan, metsän elävän, jos kasvojani pyyhkivän ilmavirtauksen kosketus olisi ainoa aistimus, jolla voisit minut todentaa, olisinko yhtään vähemmän?

Kun kosketat tuulta kädelläsi, virtaa se ihollasi ja puhaltaa milloin kovemmalla milloin vähemmällä paineella.

Millaista taidetta teksin ilman näkemistä?

Kirjoittaisit kuvin, siirtelisit sanoin visuaalistakin aineistoa esille ja jaettavaksi. Hakisit elämääsi iloa lauseista, kuvaavista esityksistä. Kertoisist sanoilla kaiken sen, mitä et näkisi. Koska olet nähnyt, tiedät mitä näkeminen on, mutta koska menetit minut – näkösi – tämän kirjoittamisen ajaksi, niin kerron mitä maailma tuntuu suljetuin silmin.

Veden läheisyyden tunnet aaltojen liplatuksesta. Tuulen tunnet kutittavan poskeasi ja linnut, ne visertävät omia laulujaan. Kun et näe kuuta, et ehkä voi kuvailla sitä visuaalisesti, mutta kuun voi tuntea, tavoittaa käsin, kosketella sitä sormin ja kertoa siitä toisille: tämä tässä on kuu, elämänmuotoinen, pyöreä ja soljuva.

Ihon tunne sormenpäissä, kosketuspintaa. Ihoa on kaunista koskettaa. Rosoistakin, arpikudosta – uurteita. Pitkillä sormilla soitettua pianomusiikkia, valppaitten sormien hyppelyä koskettimilla. Sormet nauravat ja löytävät. Sormet hyväilevät, tunnustelevat, puristavat, nipistävät ja kartoittavat: pehmeää, kovaa, lämmintä, kuumaa, karheaa, jäistä, kirvelevää.

Sormet löytävät ulokkeita, kielekkeitä, louhikkoja, heliseviä, kiliseviä umpinaisia onttoja muotoja, joiden sisälle on piilotettu pieniä jyviä hiekkaa, siruja kiviä, helmiä, siemeniä. Kun esinettä liikuttaa, se synnyttää äänen – musiikin. On syntynyt soitin. Alkuasukas voi aloittaa rytmisen liikkumisen, tavoittaa jalkapohjallaan tuntuman maan syvyyteen, liikkuen löytää kehonsa rytmin, sydämen lyönnit – sykkeen – joka on samaa kuin Äiti Maan kohtu: loputon, aluton, ikuinen. Syntymä, kuolema, kiertokulku.

Jalkapohja vasten kalliota: lämmintä, rosoisen jäkäläistä, tuhansia vuosia vanhaa kalliota vasten. Kuinka he kävelivät samojen kivien päällä! Kuinka heidän jalkojensa hiljainen syvä virta voi kytkeytyä ja kulkea jalkapohjiani myöten kehon tuntemukseksi myötäelämisen kaltaiseksi samaistumiseksi ihmiskunnan historiaan.
 

Näkö kuulolle

Näen sen, minkä sinä kuulet. Luotan sinuun, jos menetän kykyni havaita. Olen ystäväsi ja rohkaisijasi. Olen valinnut sinut seurakseni matkoille kaukaisiin maihin. Jos aika minusta jättää, niin tee sinä työt puolestani. Auta ihmistä havaitsemaan vaaratilanteet, säikkymään ja pelkäämään ennen aikaista lähtöä. Auta häntä luottamaan elämän kokemisen oikeutukseen. Auta rentoutumaan häntä musiikin keinoin. Laula lauluja, soita sointeja, virkistäviä, avartavia, hiljene välillä kokonaan.

Hiljaisuus on herkintä kuulemista. Hiljaisuus on tulemista yhdeksi kaikkien äänien kanssa. Hiljaisuus pelottaa, mutta se tuo mukanaan myös runsaan rauhan – armon kokemuksen.

 

Kosketus (7.6.)

Teksti kuvaan, missä yksinäinen lokki istuu merenrantakalliolla katsellen merelle päin.

Jalkani pohjat imeytyneenä kivien lämpöön.
Siipeni odottamassa pyrähdystä, nopeaa lähtöä.
Nokkani osoittamassa suuntaa.
Kuin kompassi, jonka sisällä on tarkka tieto mihin mennä ja milloin.

Vaikka nyt on tyyntä, käy silti hento vire,
ilmavirta kyljilläni ja valo – se on nyt täyteläisimillään.

Olen pysähtynyt hetkeksi paistattelemaan päivää.
Levähtämään sinussa Valo ja sinussa Kallio.
 Jalkani pohjat tiiviissä kosketuksessa kallion poimuihin,
jäälohkareiden piirtämiin uurteisiin.
Kosketus tuntuu syvällä mielessä, aivoissa, kielessä.
Kosketus vaeltaa aivoissa, väreilee harmonisesti, oivaltaa,
että tyynien hetkien virtaa-antava vaikutus on elintärkeää.

Kosketan myös ikiaikaiset jäälautat,
auringon poltteen ja toisten lintujen jäljet.
Kosketusolento, lintutulento, matkaaja, joka
siirtyy kivikolta aavalla ulapalle ja sieltä paikkoihin, joissa se ei vielä ole käynyt.

Kosketus vapaudesta,
siipien voimasta, joka on kykyä uskoa,
että ilmavirta ja tuulen voima kantavat.

Kosketus siipien väliin – sulan painallus – höynenen keveä,
varma ja samalla lempeä.
Ojentautuminen, hyppäys, siipien levitys – ja kas – tässä minä
liihottelen kohti aurinkolaivaa ja taivaan kuningasta.

Kun en ole meri, olen kallio.
Kun en ole kumpaakaan, olen ilma,
joka siipieni välillä luo lennon.

Kosketus on yhtymistä.
Tuulen, meren, kallion ja lokin välillä.
Yhdessä ne ovat suolainen vesi,
kirpeä tuuli ja ikuinen lento.
Ne ovat voima, tasapaino, usko ja luottamus,
siihen että kaikki kokonaisuuden osat ovat sopivassa
järjestyksessä, eheänä kokonaisuutena.
Kuten kaikki aina on ollutkin.

 

Hirvi (7.6.) Sana-assosiaatioharjoitus

Hirvi, sinun sarvesi ovat lävistäneet sydämeni.
Sinun kopisevat sorkkasi minun kalliollani.
Sinä lymyät ja ryskät minun metsissäni.
Sinun kokosi on valtava.
Sarvikruunusi uljas – sinun maisemaasi minä herään.

Hirvi, kerro minulle miksi
he maalasivat sinut rautaoksidilla kallioihinsa.
Miksi sinä olet mielelle pyhä – metsän lehmä, täyteyden aistimus.

Hirvi, sielusi on jokaisessa solussasi, olet hirveä pilviin saakka.
Olet pam – pam – pam – minun tulevan
rumpuni kalvolla kulkeva ruhtinaallinen muoto. 

Hirvi visualisoi minut itseksesi,
muuta minut maaksi ja anna muiden metsän eläinten laiduntaa sillä.

Hirvi, metsän pyhä lehmä – muusa aikojen taakse,
luolien suille, metsän siimekseen, uhrikiville,
talttapäisten kirveiden ääreen.

Nämäkin hirvet ovat Ähtärin eläinpuiston hirviä, mutta saavat kelvata ennen oikeita eläinsafareja...

Elämä on toipumisprosessi itsestään. Kaiken aikaa tulee, etenkin jos yhtään on aktiivinen, pettymyksiä, haavoja, ryvettymistä. Kaiken aikaa keho, mieli tai koko paketti on toipumisprosessissa jostakin. Toipuminen alkaa todennäköisesti heti synnyttyä. Pitää alkaa koota kallon luita. Elämä sattuu ja satuttaa, myös koskettaa. Elämä on täyttä niin kauan kuin siihen kuuluu kivun lisäksi toipumista, palautumista ja eheytymistä.

Miksi sitten ehdoin tahdoin hajoittaa väliin niin eheältäkin näyttävät kuviot. Eheältä näyttävä on pysähtynyttä. Pysähtynyt tuntuu joltakin muulta kuin prosessilta. Silti, vaikka olisin pysähdyksissä, jotakin tapahtuu: solut uusiutuvat, aine vaihtuu, aina vain hitaammin, mutta toistaiseksi tätä hiljaista rapautumista tapahtuu kuitenkin.

Viime yönä näin taidekouluystävästäni unta. Hän piti näyttelyä ja neuvoin hänelle erästä tekniikkaa, jolla hän tekisi työnsä. Tauluja oli pohjustettu parikymmentä, kaikki tumman sinisellä. Pyysin häneltä yhtä teosta itselleni, sillä taidekoulu aikoina todellakin ihailin hänen töitään. Ehkä tämä avaa uutta, eheyttää, pistää laastaria pettymyksen haavaan.

Yrittäjyys on parhaimmillaan pettymyksiä pelkäämätöntä ja alituista valintaa. On otettava riski. Riski onnistua tai epäonnistua. Vaihtoehtoja ei kovin paljoa ole valintojen välillä. Voi tietysti epäonnistua vähän, tai onnistua erinomaisesti tai hiukan vain. Valintojen opetteleminen sujuvaan vauhtiin on ollut itselleni ehkä se kaikkein vaikein yrittäjän taito. Tänä päivänä valitseminen on helpompaa, mutta oppimisen kokemus epäonnistumisen kautta ei yhäkään ole ihan hansikkaassa. Joskus menee kaksikin päivää surressa joutavia. Koiran asenne olisi parempi. Mitä uutta tulee tilalle ? Mikä mielenkiintoinen tuoksu tuo onkaan? Kukas se tämä kaveri onkaan ? Ai isäntäni / emäntäni tässä -  ihanaa. Iloista räyskytystä ja hyppelyä.

Minulla on työhuoneessa nyt ilmastointilaite, joka myös jäähdyttää ilmaa. Se on iso ja ruma, mutta toimiva. Huomenna tulevat ikkunan pesijät, kämpän siivoojat, kaikki pitää kerätä pois ikkunoiden edestä. Miltähän puhtaat ikkunat sallinevat tuntua! Auts. Laiskana olen jaksanut tätä tapahtumaa odottaa jo useita kuukausia.

Ihmettelinkin eilen, että pettymys Englannin suhteen ei aiheuttanut yhtään mitään. Ehkä enemmänkin helpottuneisuutta. Minun ei tarvitse olla kahta kuukautta poissa jostakin turvallisen tuntuisesta. Minun ei tarvitse suunnitella edes kahta kuukautta pitemmälle, että olen jälleen tyhjän päällä, sen päällä joka parhaiten on tuntunut aina kantavan. Lopulta kun siihen olen jaksanut uskoa. Omasta uskostani on kysymys.

Tänä aamuna kyyneleet alkoivat sitten vieriä sen isommitta ahdistuksitta. Ei tämä liene edes pettymystä, vaan surua. Epäonnistumisen tunnetta myös, sillä koen epäonnistuneeni sekä yrittäjänä, että taiteilijana, tai ainakaan en tunne kuuluvani näine ominaisuuksineni yhteiskuntaan. Mitä se yhteiskunta sitten lieneekään. Sitäkin pohdimme Ystävyyden Majatalon laiturilla. Yhteiskunta on minulle vain ja ainoastaan hahmoton sana, jokin yleinen syytetty, joka ei hahmotu oikein miksikään. Vastuun kiertämistä.

Kaikki näyttelyni, joita on taas meneillään kolme, ovat vieneet paljon energiaa, antaneet paljon iloa erityisesti tekovaiheessa, ne ovat tulleet tajunnanvirtana kuin kutsusta, en ole laskelmoidusti niitä suunnitellut, en miettinyt juurikaan paljonko niistä aiheutuu kuluja. Paljon se summa kuitenkin on. Tuskin koskaan myyn mitään, tuskin koskaan media huomioi mitään, vaikenee minut kuoliaaksi, silti kuvia vain tulee, osittain helposti, joskus pienen kynnyksen yli hyppäämällä. Minulla on kuvia vaikka lampaiden järsiä, polttaa asti. Mutta kukaan muu niitä ei tunnu tarvitsevan. Teenkö niitä siis vain kuvien tekemisen ilosta. Maksavathan harrastajat harrastuksistaan. Siis, olen harrastaja, joka maksaa harrastuksestaan, koska haluaa jakaa sitä mitä kokee. Mutta kyllä jakamisen tarvekin varmaan ehtyy ajallaan. Jotenkin toivoisin olevani juuri nyt ihan vähän aikaa kokonaan kuollut. Niin vahva on itsesäälin herkullinen mässäyssuo. Tämä on tunne, jossa en viihdy, tämä saa luvan mennä ohi joutuin.

Miten päästä ylös itsesäälistä, se onkin sitten jo eri juttu. Ensin on säälittävä minäparkaa niin että sydän riutuu ja märkänee, sitten on mentävä sängyn alle, viivyttävä siellä hetki soimaten itseä typeräksi, sitten on kömmittävä sieltä ulos ja alettava tekemään uusia kuvia. Vaikka suruadresseja, niitä joilla olen niin usein pelastanut yritystoimintani. Tällä haavaa ei yrityksessä ole kuitenkaan mitään pelastettavaa, sillä menee loistavasti.

Minä on nyt parka ja yhteiskunnan, auktoriteettien arvostuksen ja yleisen huomioimattomuuden uhri. Siinä ei ole mitään uutta. Ei yhtään mitään. Asiat siis jatkuvat entiseen tapaan, minä kannan vastuun kaikesta itse vastedeskin, niin myynnistä, niin tuotteiden määrästä kuin laadustakin, niin markkinoinnista kuin halustani tehdä tai jättää tekemättä. Vaikka se olenkin minä, niin silti kuuntelen, olen ainakin kuuntelevinani isompaa ääntä, sitä joka näin tahtoo olevankin. Murhe ja murehtiminen, nämä kyyneleetkin, ne kuuluvat egoni turhamaisuuteen.

Tyhjä on täynnä henkeä. Hyvä siinä on kannatuttaa kokonaista epätäydellisyyttä, itsekästä egoaan ja jotakin vähän parempaakin ihmistä. Tuo parempi jäi ikävästi korvaa kiristämään. Minusta ihminen on täydellinen, oli sitten ruma tahi kaunis, hyvä tahi paha. Täyttä ihmistä jokainen on, varpaista hiuksiinsa saakka.

Saarijärven näyttelyn pystytyksen jälkeen siirryinkin Kruusilaan Ystävyyden Majataloon Sanat ja Sinä kurssille. Sanat ja Sinä on toiminimi ja kuuluu kirjallisuusterapeutti Eeva Lehtovuorelle, jonka kursseille suosittelen kaikkia blokkiutuneita, lukkiutuneita tai muuten vain kirjoituksen avulla ihan muuta kuin oikeinkirjoitussääntöjä oppimaan. Ystävyyden Majatalo on paikkana myös mielenkiintoinen. Kumpaankin kannattaa tutustua!

Kurssilla tapasin Outin pitkästä aikaa. On se vaan niin ihanaa, että on ystävä, joka ei pidä kirjaa siitä, miten usein olemme yhteydessä, vaan josta tietää, että vaikka emme päivittäin rimputtelisikaan, niin toinen on olemassa ja tarvittaessa kuuntelee varmasti. Tämä on onnea ja varakkuutta, jota ei pörssissä noteerata, mutta jonka arvo on niin korkea, että kurssit jäävät toiseksi.

Saarijärven näyttelyyn olin itse tyytyväinen. Tosin en ole kuullut keneltäkään yhtään kommenttia siitä, paitsi hikisiltä ripustajilta, jotka uurastivat maanantain orjatyövoimana tai ainakin vain ruokapalkalla. Riistäjäkapitalisti kun olen. Örrh.


Kirjoituskurssin tekstejä en ole vielä puhtaaksikirjoittanut, ja tiedä tuleeko siitä tolkkua, koska en ota käsialastani selvää. Daniel kuvasi minua kirjoituskurssilla "naiseksi, jolla eivät jalat kohtaa maata, vaan ovat metritolkulla maan sisällä". Tämä lausunto sai minut iloiseksi. Lisäksi kuulin olevani metroseksuaali, joka on sekin vapauttava huomio, sillä kaikki mikä kaapista tulee ulos, vapauttaa ja eheyttää. Mielenkiintoista oli taas todeta, miten me ihmiset koemme asiat eri tavalla, miten yhteneväistä käsitystä ei tule kuvasta eikä sanasta. Että kaikki tulkinnat ovat tulkintoja vain, että ainoaa yhtä oikeaa ei yhäkään ole olemassa ja että ihmisenä oleminen ja elämä ovat sitä ainutkertaista kokemusperäistä aineistoa, jossa oleminen riittää elämän tarkoitukseksi. Elän tämän elämäni loppuun saakka. Onnellisena tai murheellisena, yleensä sekäettä, kun mikään ei voi olla jokotai.

Arkeologiajulkaisu on antanut minulle ehkä tähän astisista leipätöistäni eniten. Maailmankaikkeuden runsaudensarvi on ollut kuulolla, koska sain toimeksiannon taittaa kirjan aiheesta, joka minua on viimeisten parin vuoden aikana kiinnostanut todella paljon, yhä syvenevässä määrin.

Heti ripustettuani "digitaalisiksi kalliomaalauksiksi" kutsumani työt Patinan tuulikaappigalleriaan, sain toimeksiannon taittaa Keski-Pohjolan arkeologiasymposiumin luennot julkaisuksi. Siinä on 11 kiinnostavaa luentoa, joissa yhdessä kerrotaan juuri niistä kalliomaalauksista Norjassa, joihin olin aikonut matkustaa tänä kesänä "pyhiinvaellukselle". Vaikka aikataulu on ollut hektinen, olen ollut kiitollisuudesta ja innostuksesta väärälläni. Tosin välillä myös väsymyksestä vänkyränä.

Joku peruutti oman näyttelynsä symposiumajankohtana Saarijärven kaupungintalolta ja saan viedä Arkaaiset Uneni sinne jo maanantaina. Kahdeksi viikoksi. Torstaina päättynyt Patinan näyttely on odottamassa siirtymistä Saarijärvelle, lisäksi on kymmenkunta uutta työtä, tai osa niitä, jotka ovat jo esillä Manamansalossa. Uusiakin on muutama joukossa. Tästä asiasta minulla on erittäin hyvä mieli. Virn.

Lisäksi minua ilahduttaa se, että Hilkka pääsee Manamansalon avajaisiin mukaan ja että saamme yhdessä kuunnella luentoja Saarijärvellä ja käydä paikallisilla kalliomaalausaarteilla. Kamerani saa taas töitä, toivottavasti sää suosii. Tai itse asiassa sää suosii aina, eri asia olenko varustautunut siihen. Minua ilahduttaa myös runsaasti Leilan tytär Sonja, joka veti omasta taidekoulutuksestaan milteipä vain viitosia ja nelosia. Tulevaisuutemme toivo ja jo nykyinen ylpeytemme aihe! Hyvä Sonja! Kan kan kan (luetaan kannustusta, rohkaisua ja lisää kannustusta) !!!!

Yhtä aikaa on nyt kolmen eri näyttelyn valmistelu menossa ja täytyy sanoa, että vähän turhan haipakkaa tämä aiheuttaa. Asiakkaani, nämä joilta apurahani taiteeni tekemiseen saan (kiitos, kiitos, kiitos), voivat pikkuhiljaa kyllästyä odotteluun. Pyrin tekemään kaikki työt kuitenkin ennen heinäkuuta alta pois, mutta en kuitenkaan voi tehdä hirveällä vauhdilla mitään, sillä suunnitteluvaiheessa ei auta hosua. Muuten tulee pissapäitä.

Tänään aion kuitenkin mennä ensin Sannin ylioppilasjuhliin, hän on suurenmoinen kummityttöni, ja sen jälkeen mökille rentoutumaan ainakin yhdeksi vuorokaudeksi. Ehkä joudun ottamaan Äimän Käen mukaani, mutta sekin on pieni, suloisen kokoinen A5 -julkaisu,  synnytysmasennuksesta kärsiville äideille. Milloinkahan seuraava taidelapsien synnytysmasennus iskee. No enpä ala odottelemaan, ja masentumaan sen odottelusta. Tyhjiö kuitenkin tulee ja siihen pitää sitten vain suhtautua siten, että on levon aika.

Enkelit, jotka asustavat fiksuissa ystävissäni, ovat olleet koko eilisen illan urakkahomassa. Yksi on sanonut, että ja perkele, mehän ei mitään peruta. Toinen, että laskuttaa vain tuntipalkan käännöstyöstä, jonka ehti jo tehdä. Kolmas, että tehdään juttu erilailla. Neljäs taas jotakin ihan muuta, ihanaa ja kannustavaa. Kiitollinen olen kaikista teistä. Minulla on suunnaton rikkaus saada olla tällaisten ihmisten ympäröimänä ihan vain omana itsenäni, raadollisena ja ristiriitaisena, uteliaana ja lapsellisena, vaikka olenkin vetänyt tämän aikuisen naisen rooliasun niskaani.

Olen teistä niin kiitollinen, että tunnen kateutta itseäni kohtaan! Wau!