Yksitoista päivää takaperin mielettömän työhurrigaanin jälkeen hyppäsin miehen kanssa Uumajan lauttaan Vaasasta med Opel, ja siitä alkoi ensisijaisesti Norjan pohjoisrannikon retki. Norja on, kuten olen ennenkin kai jo mainunnut, yksi lempikohteitani. Eikä mikä tahansa Norja, vaan nimenomaan pohjoinen.

Ruotsin puolella nukuimme yhden yön autossakin, koska emme enää saaneet mitään muuta yöpaikkaa. Olipa romanttista nukkua 1,5 asteen lämmössä niin pienellä kiepulla mitä pystyy. Seuraavat yöt vietimme pääsääntöisesti pienissä mökeissä, joita löytyi sekä Ruotsin että Norjan puolelta runsaasti. Hintaan noin 30 euroa yö. Pari ylellistä hotelliyötäkin mahtui sekaan.

Koska olen mitä ilmeisimmin työnarkomaani, elämäntapaani addiktoitunut, kuvattavaa riitti jokaiselle päivälle runsaasti. Pääasiallinen kuvausmateriaali on kalliopiirroksissa, mutta sekaan mahtuu myös maisemia, eläimiä, kasveja, kiviä. Kalliopiirrokset aloitimme Glösasta, jossa tutustuin Gunillaan, joka piti Glösan kalliopiirrospaikalla museokahvilaa. Aion pitää Gunillan tiloissa näyttelyn ehkä jo ensi kesänä. Sinne saavat mennä arkaaiset, tai oletan, että sinne tulee jo uusia muinaisia. Uusmuinaisia.

Jouduin puhumaan myös ruotsia, joka on minulla piilokieli. Olemassa olevaa sanastoa ja kieliopillistakin tietoa on, mutta se ei ole käytössä. Sitä paitsi olen muodikkaasti aina hiukan karsastanut ruotsin kieltä. Mutta miksi jonkun kielen pitäisi olla kaunistakin vielä sen lisäksi, että sitä kautta välittyisivät asiat keskustelussa? Tein jälleen kerran vakaan päätöksen kerrata ruotsin kielen ja sanaston. Tilaan ensiksi jonkun ruotsinkielisen lehden, det kan vara Foton.

Kaiken aikaa minulla on hurja tunne siitä, että valokuvaus ei voi olla se, mitä eniten teen, että pitää olla joku luovempi tarkoitus sille materiaalille mitä kuvatessani kerään. Toisaalta, materiaalia kollaaseihini se on tähänkin asti ollut. Sadassa ottamassani kuvassa on tosin tätä nykyä jo kymmenen hyvää valokuvaa jo ihan sinälläänkin. Koen siis onnistuvani 10 prosenttisesti.

Kalliopiirroksia siis Glösassa, Norjan puolella välittömästi Åren jälkeen Hergessä. Norjan puolella ensimmäinen mainittava, isoilla tikkukirjaimilla ja huutomerkein, on Leikenesin kalliopiirrokset Bognesissa ennen lauttamatkaa E6:lla. Piirrokset ovat noin 9000 vanhoja, laakealle kalliolle tehtyjä kaiverruksia. Niissä on etupäässä hirviä ja kauriita, ovat luonnolliseen kokoon tehtyjä ja ah niin kaunis on ollut tämän kaivertajan kädenjälki. Taiteilija on ollut ilmiselvästi sama kaikissa kuvissa. Kokonaisuudesta ei saanut käsitystä ilman Curt Lofterudin pikkukirjasta, jossa nämä piirrokset on pienoiskoossa. Auuuuuu!

Leikenesin jälkeen oli vuorossa matkan pääkohde eli Altan kalliopiirrokset. Niitä on yli 3000 ja niistä 800 hirviä. Piirrokset ovat Alta-museon alaisena, ja niitä suojelee Unesco. En kerro enempää, menkää katsomaan!

Suomen puolella oli paljon eläviä poroja. Pisteeksi iin päälle yövyimme vielä Päivin Kemijärven talossa, porskuttelimme mäkäräisparvessa pitkin suojelumetsiä mustikoiden ja sienien säestyksellä. Illalla venyimme pari tuntia savusaunassa, jonka oven kamanaan kolautin pääni seitsemän kertaa. Laitoin asiat järjestykseen.

Nyt on totuttautuminen tähän paikkaan, jota työhuoneeksi kutsun, mutta sitä ennen menen kuitenkin vielä pariksi päiväksi mökille ihmettelemään miltä tuntuu, kun ei tarvitsekaan pakata ja huristella kohti jotakin paikkaa pariin päivään. Samanaikaisesti suunnittelen syyskuun reissua Svea mamman luo, ehkäpä Ångermanlandin piirroksille. Hullu mikä hullu. Pähkämad.

Olkaa ihmisiksi. Laitan kuvia myöhemmin. Ovat vielä raakamateriaalina.

Jo vain on ihmisparalla hyvä mieli, kun se on saanut tuta 64-vuotiaan Mick Jaggerin 52-vuotiaana ihan elävältä. Olin jo aanaillut, että tapaamme vasta tuonpuoleisen rockorgioissa. Tällä kertaa ei konserttiin pääsemisen esteeksi muodostunut enää edes vanhemmilta luvan saaminen!

Asiassa on monia toisaaltoja. Voisin spekuleerata spektaakkeloitsijoita monelta kannalta, mutta pääosilta kaikki mahtuu lauseeseen: Rolling Stones on rockin vielä hengissä oleva sielu. Ei mikään pikkusielu, vaan erinomaisen iso, ehkä jopa ego. Erittäin iso sellainen. Mutta että sitä osaakin nauttia jo siitä, että joku laulaa kurkku suorana, suhteellisen rumalla ja raakkuvalla äänellä, honkkeliskoikkelehtien kakskytkesäisen mitoissa olevaa lantiotaan heilutellen ja keinutellen ikäänkuin sanoen: JIPPII ETTÄ MÄ OON IHANA JA NIIN SAAKELIN HYVÄ JA KATTOKAA JA KUUNNELKAA NYT MINUA. Näyttää siltä, että Jagger nauttii esiintymisestä ja jos vielä 40 000 muutakin siitä nauttii ja kokee iloa, onnea plus lisääntyvää alakulosta toivuntaa, on asia vähintäänkin sadan euron väärtti.

Rock on sielukasta, ei hengellistä. Mutta rockinkin kautta voi kokea miltei hengellisen kokemuksen siitä, miten luovuus voi ilahduttaa monella tavalla, erityisesti kun se jaetaan. Saattaapa siitä netotakkin jonkunverran. Vaikka se netto ei varsinaista onnea toisikaan, niin antaa se kuitenkin paljon mahdollisuuksia. Keith Richardskin on varmaan saanut valioluokan hoitoa huumeongelmiinsa, jotka kyllä näkyvät: ihme että äijä on hengissä! Näytti eilen punaisen ristin pää kääreessä olevalta risalta pehmolelunallelta, jolta sahajauhot pursuavat pihalle. Jaggerin karismaa ei kuitenkaan yksikään vierisälli voita, vaikka taitavuudessa Ron Wood onkin ehkä the very best. Ja raitis mies on rautaa. Kokemusta on asiasta, nimittäin raittiista miehestä.

Yksi toisaalta Rollarispektaakkeliin: miten ihmeessä minäkeskeinen yksinkertainen rääkyminen ja valtava läjä kylmiä teknisiä vempaimia saa ihmisen voimaan niin makeasti? Miksi tunkea vielä korvatulpat korviin konsertissa, jonka lipusta on ensin maksanut 103 euroa? Näitähän voi tietysti kysellä ja mennä sitten ihan minne kulloinkin mielii. Minä muuten otin ne korvatulpat pois heti, kun lämppäri lopetti, sillä halusin kuulovamman uhalla nauttia kaikesta täysin järjettömältä näyttävästä koko rahalla.

Nyt on palattava maan pinnalle spektaakkelista. Puoleksi vuodeksi eilisen jälkeen riittävät ihan vaan akustiset kamarikonsertit kynttilänvalossa.
 
Jyväskylä on nyt Neste Rally. Minä lähden täältä kernaasti karkuun. Moottoriurheilu ei sytytyä.

Koko heinäkuun podin polvea, valitin säitä ja kipuja ja tulin siihen tulokseen, että siitä ei ole mitään blogiin kirjoitettavaa. Polvi alkaa muistaa pikku hiljaa mikä sen alkuperäinen tehtävä on, eli taipua, joustaa ja kannatella. Hiukan samat tehtävät kuin puolisolla. Ja kuten polvi, niin ei puoliskokaan jaksa aina taipua, kannatella ja tukea, vaan sortuu liian painon alla. Ottaa loman. Ideaalitilanne kuitenkin parisuhteessa on se, että kumpikin kantavat oman osuutensa. Toinen polvistani kantoikin oman osuutensa tyylikkäästi.

Elokuu on alkanut. Miehellä loma. Minulla ei. Ensi viikon alusta menen opettamaan Illustratoria aikuisopistolle. Opettaminen ei ole ykköshimohommiani, mutta välillä sitäkin. Vaihtelu kuuleman virkistää. Soisin nyt näin todella tapahtuvan, sillä en ole kovin virkeä.

Hilkan ja minun yhteiset projektit on saatettu alulle. Hyvälle mallille. Polvesta huolimatta. Kaiman kanssa olemme suunnitelleet myös yhteistä näyttelyä, johon tulee ryijyä ja valokuvaa. Tai minä olen ehkä saattanut astua sen kynnyksen yli, jonka jälkeen aloitetaan maalaaminen. Tosin se pelottaa.

Tänään Rollareitten konserttiin Stadionille. Vielä ei ole kiinnostus syttynyt roihuunsa, mutta olen muutenkin tunnetasolla matalalla liitelevä. Uskoisin, että viimeistään Jumping Jack Flashin aikana, jos herrat suovat sen esittää, minäkin tunnen nostalgisen ilon ailahduksen. Kovin olen ollutkin synkeä, alakuloinen, masea. Kaikessa turhanpäiväisessä rypevä. Onneksi en osaa antaa sillekään kovinkaan suurta arvoa. Ryvöksiä tulee ja menee. Kuten ilon ailahduksiakin. Sisin sitä vierestä tyynenä moljottaa.

Huomaan, että yli viikkoon en ole kyennyt kirjoittamaan mitään blogiini. Ehkä pidän koko heinäkuun lomaa tästä. Mietin myös koko blogeilun lopettamista. Toisaalta en koskaan tiedä etukäteen, vaikka haluaisin joku päivä vielä kirjoittaa tänne. Who knows ja who cares. Nyt kuitenkin tauko. 

Kertomus sokean blues-muusikon Paul Penan matkasta Tuvan kurkkulaulajien maahan Siperian ja Mongolian välimaastossa. Ohjaaja Roko Belic. Tuotanto Roko ja Adrian Belic, USA, 1999.

Kerkesin vasta uusinnalle. Onneksi. Ohjelmassa yhdistyivät monet asiat, joista olen ollut ja olen yhäkin kiinnostunut. Enpä olisi arvannut, että tuvalainen kurkkulaulu ja blueskin on saatu yhdistetyksi. Pitkästä aikaa olin iloinen siitä, että olen maksanut tv-luvan ja että on olemassa teema-kanava.