Toistaminen on kaunokirjallisuuden tehokeinoja, mutta blogiin ei jaksa kirjoittaa joka päivä, että muutto jatkuu. Laatikoita siirrellään yhä paikasta B paikkaan C. Mikään ei näytä valmiilta, paitsi entinen asunto, joka on nyt typötyhjä ja siivottu. Tänään tehdään kaupat. Rahat siirtyvät tililtä F tilille B, josta ne siirtyvät taas seuraaville tileille ja meistä tulee velattomia ja varattomia. Oikein hyvä tilanne ihmiselle. Omistamisen riesaa ei enää ole, tarvetta astella varpaisillaan asunnossa, joka ehkä kohta myydään, johon ei saa tulla naarmuakaan, jossa ei voi asuakaan, koska se on kullanarvoista omaisuutta. Omistaminen ei kuulu minun hyveisiini.

En jaksa myöskään seurata pörssiä, en Kauppalehden talousuutisia, en osaa sijoittaa, käyttää rahaa muuta kuin välineenä hankkia matkoja tai kirjoja, ruokaa ja vaatetta. Siitä huolimatta minulla on kaikkea yllin kyllin, liikaakin, ja sille pitää tehdä jotakin. Ekocenteriin ja kierrätykseen. Joku kysyi eilen, kun sanoin käyvämme vielä kerran Kangaslammentiellä, onko minulla haikea olo. Ei ole. En osaa kiintyä asuntoihin. Enkä erityisemmin edes paikkoihin. Enemmän olen kiintynyt muutokseen, vaikka joskus se on sangen raskasta touhua. Siis eläminen on. Raskastakin touhua. Erityisesti jos alistuu, nöyrtyy, mukautuu sen alituiseen muutosta ylläpitävään voimaan. En pysy samana hetkeäkään. Vaikka kahlitsisin itseni pitsilinnaan.

Turvallisuuden ja hallinnan tarve meitä ajaa pakkomieleteisesti takertumaan erilaisiin asioihin, muodostamaan riippuvuuksia ja hehkumaan valheellisesta elämän hallinnan tunteesta. Koskaan en voi elämää hallita, joten antaa mennä vaan. Tunne voi silti tulla elämänkin hallinnasta. Mutta se on vain tunne. Elämä on alituista muutosta, muuttumista, uusiutumista ja kuoleutumista. Elät muutoksessa, tai kahlitset itsesi turvallisuuden ja omistamisen harhaan.

Hallitkoon elämä, kun itse en voi!